Ilta, jona en lähtenyt teekkarin matkaan

Yöllä päivän sanomalehti ehti kotiin ennen minua. Tavallaan toivoisin voivani sanoa, että syy on villin yöllisen seikkailun, vaan kun lähinnä syynä lienee ollut humalaisten jalkojeni hidas toimintakyky kotiuttaessaan minua baarista valomerkin jälkeen.

No, eihän kyseessä ihan puhtaasti seikkailuton ilta kuitenkaan ollut. Kerran aiemmin on tullut baarissa viivyttyä sulkemisaikaan asti. Aiemmalla kerralla ainoa minun jälkeeni poistunut taisi olla naistenvessaan humalapäissään sammunut bileprinsessa. Syy myöhäiseen poistumiseen oli niin sillä, kuin tälläkin kerralla missäpä muuallakaan kuin miehessä.

Tuolla aiemmalla kerralla mies, jonka kanssa unohduin sohvasyvennykseen juttelemaan oli kuukauden päästä poikastäväni virassa. Tämä Mr Humanisti onnistui kyseisen aseman säilyttämisessä kutakuinkin kolmisen kuukautta, eli oivasti hoiti kesäkollin hommansa.

Tämän uuden Mr Teekkarin suhteen en ole vielä kumminkaan ihan päässyt jyvälle, että mikä lienee mies miehiään. Enkä myöskään ole varma onko teekkariin sekaantuminen niin epäsuotavaa, että tulevia tapaamisia olisi kannattavampaa välttää. Toisaalta, ei ympäristön odotukset välttämättä muutenkaan ole kauheasti mun miessuhteissa olleet määrävässä roolissa.

Loppujen lopuksi tuleva tapaaminen taitaa olla melko pitkälti kiinni siitä, ottaako herra ylipäänsä yhteyttä. Aamuöstä kotiin palatessa ajattelin olevani kutakuinkin 85% varma siitä, että yhteydenotto tulee. Nyt puolen vuorokauden jälkeen määrittelisin todennäköisyyden kenties pari kymmenystä alemmas. Vaan joka tapauksessa, jos Mr Teekkari päätyy kaivelemaa numeroni puhelimensa syövereistä, uskoisin uteliaisuuteni voittavan hänen suhteensa.

------

Itse blogin tilanteesta velä hieman. Tämä on taas ensimmäinen päivitys pitkään aikaan. Olen ajatellut uuden lehden kääntämistä ja kirjoittamista blogiin useammin ja hieman erilaisella otteella. Tämä olkoon Men of my f*cking lifen uuden kauden ensimmäinen kirjoitus. Olisi kiva saada jotain muutosta myös ulkoasuun, mutta koska keskityn mieluummin miehiin kuin tietokoneisiin, en ole vielä saanut aikaiseksi opetella tekemään ja muokkaamaan ulkoasuja.

Kiinnostuksen tappamisen ABC

Lienee yleisesti tunnettu tosiasia, että naiset ovat pahempia takertujia kuin miehet. Tai sanotaanko stereotypia. Tai sanotaanko, että perätön stereotypia.

Aiemmin takertujamiehet olivat minulle vain myytti, josta olin kuullut hyvänpäiväntutulta joskus ohimennen. Omassa kaveripiirissäni olen tavannut ainoastaan takertujanaisia. Tytöt päivittelevät kyllä lähes päivittäin ruokailussa, että miten ne miehet eivät kertakaikkiaan osaa pitää yhteyttä, mutta harvemmin kuulee sanaa siitä, että mies pitäisi liikaa yhteyttä. Tekstiviestejä miehiltä tuntuu olevan turha odotella tippuviksi ilman syytä ja puhelutkin ovat enimmillään viittä minuuttia (ainakin alkuhuuman laannuttua). Päässäni on melko pinttynyt kuva siitä, että tytöt aina haluaisivat tiiviimpään yhteydenpitoa, kun taas miehille riittää vähempikin.

Tämä stereotypia tuli kuitenkin todistettua vallan vääräksi viime viikonloppuna, kun tutustuin Herra takertujaan. Ensimmäistä kertaa tapaamani tyyppi vaikutti kaikinpuolin mukavalta, joskin aika naistenmiesmäiseltä, ja tulihan siinä illan mittaa yhdessä tanssittua ja kertaalleen pusuteltuakin. Seisoskellessani taksitolpalla illan käännyttyä aamuksi mies kummitteli mielessäni vallan miellyttävänä uutena tuttavuutena. Ajatus uudesta tapaamisesta ei ollut lainkaan ahdistava.

Ja sitten puhelimeni soi. Kukapa muukaan siellä soitteli, kuin Herra takertuja itse. Kävimme lyhyen keskustelun, jolla ei mitä ilmeisimminkään ollut mitään tekemistä yhtään minkään kanssa, eikä siinä sen kummempia. Pääsimme taksiin ja ystäväni kämpillä uni maistui pitkän illan päätteksi. Aamulla heräsin tekstiviestiin. Ilmoitettuani tyypille, että ei, en ehdi nähdä häntä tänään koska minun on lähdettävä aikaisin bussilla kotipaikkakunnalle, hän vaikutti pettyneeltä. Ei siinä kuitenkaan ihmeempiä.

Päästyäni kotiin huomasin uuden kaveripyynnön Facebookissa. Herra takertuja pääsi kaverilistalleni ja ennen pitkää myös messengeriini. Ja sitten puhelin soi taas ja kesti tunnin, ennen kuin pääsin taas matematiikan tehtävieni pariin.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa kokeisiin lukua ja saippuasarjoja. Ilmeisesti Herra takertuja ei ollut katsonut Täydellisiä naisiaan, sillä Gabyn ohje siitä, että toisen saa kiinnostumaan teeskentelemällä välinpitämätöntä, ei selvästikään ollut sisäistynyt hänelle. Nimittäin puheluita ja tekstiviestejä piisasi enemmän kuin tarpeeksi. Pikkuhiljaa miellyttävä uusi tuttavuus alkoi muuttua ennemminkin ahdistavaksi rasitteeksi.

En suoraan sanottuna tiedä, kuinka yleistä on soitella parin minuutin välein yhden illan tuttavuudelle, mutta ennen tällaista ilmiötä ei ole minulle tullut vastaan. Onhan yhteydenpito kivaa, vaan liika on liikaa. Ja mikäkö on liikaa? Yksiselitteisesti sitä ei voi kai määritellä, mutta ainakin se, jos ensin päivällä lähetellään tekstiviestejä ja iltapäivällä puhutaan tunti puhelimessa, eikä toinen voi ymmärtä, että siinä on tarpeeksi yhdelle päivälle kun olisi luettava myös kokeisiin, vaan soittelee jatkuvasti pitkin iltaa. Viimeisin puhelu Herra takertujan kanssa meni kuta kuinkin näin: "Moi, mä vaan halusin sanoa, että jos sä haluat pitää taukoa siitä kokeisiin lukemisesta, niin soita häly niin soitan sulle. Siis että kyllä sä voit soittaa. -Joo, katotaan nyt. Mulla on kyllä vielä aika paljon lukematta. - Joo, no soittele, moimoi. -Moi vaan...". Ja ei, en soittanut hänelle. Näin ollen illalla tuli viesti: "Höh, luulin ihan oikeesti että soittaisit :(".

Niin. Liika on liikaa ja jossain vaiheessa ne menee hermot tältäkin neidiltä. Ilmaisin melko selkeästi, että en ymmärrä, miksi olisi puhuttava, kun ei ole mitään varsinaista puhuttavaa ja kun itselläni on muutakin tärkeää tekemistä, ja kyllä, tästä taisi Herra takertujakin viimein ottaa onkeensa. Ja ei, hänestä ei ole kuulunut sen koommiin, enkä ole itsekään vaivautunut ottamaan yhteyttä kyseiseen tyyppiin.

Niin, kenties Gabyn ohjeessa sisarentyttärelleen oli perää. Jostain syystä eniten uusista tuttavuuksista mieleen jäävät pyörimään ne, jotka eivät pidä yhteyttä tapaamisen jälkeen, mutta joiden kanssa on kuitenkin tapahtunut jotain erityistä. Todennäköisesti tämäkin liittyy siihen, että tavoittelemattomissa oleviin on helpompi ihastua, vaikken syystä kyllä ole vieläkään päässyt selville. Kuitenkin, jos yhteydenpito alkaa muistuttaa vapaudenriistoa, alkaa syystäkin mietityttää, olikohan toinen sittenkään tavoittelemisen arvoinen. Ja se jos mikä tappaa myös kiinnostuksen.

Opetus

Bumerangi tuli takaisin.

Tunnustan, olen käyttäytynyt ikävästi. Mutta ei, en myönnä tehneeni sitä tahallani. Nyt kuitenkin tiedän, kuinka suurta vahinkoa omat pienet virhearviointini voivat aiheuttaa muille.

Jospa aloitetaan tarina alusta. Oikeastaan en ole varma, missä kohti alku on, mutta ainakin se on kauempana kuin viime lauantaissa, joka oli vain kaiken huipentuma.

Yläasteelle saapuessani olin pienen kyläkoulun aiempana oppilaana aika hämmentynyt. Sen lisäksi, että opettajat olivat uudet, kaverit olivat uudet ja opiskelu oli erilaista, myös poikia oli jokunen enemmän. Siinä missä oli ärsyttäviä ja typeriä poikia, oli myös kerrassaan hurmaavia ja komeita poikia. Joskus viihdytimme itseämme tekemällä heistä listoja ja vertailuja. Aivan, melkoista esineellistämistä, mutta se oli silloin. Enää en tosiaankaan istu iltojani pohdiskelemassa, olikos sillä Pekalla kuitenkin paremmat vatsalihakset kuin Tommilla. Tai siis... En ainakaan niin usein.

No, listat muokkautuivat ja muuttuivat yläasteen kuluessa, vaikka ylimpien sijojen pojat kyllä keikkuivat ylhäällä niin listassa jos toisessakin. Ja yksi heistä oli Herra sopusuhtainen. Tyyppi oli niitä urheilijapoikia, joiden vartalo olisi kelvannut malliksi itse Michelangelollekin. Herra sopusuhtainen ei ollut liian lihaksikas eikä muodoton, vaan niin, täydellisen sopusuhtainen.

No, siinä missä minä jatkoin koulunkäyntiäni ja siirryin lukioon näin teki myös Herra sopusuhtainen. Koskaan en kuitenkaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän miekkoseen, vaikka satunnaisena silmänilona hän olikin melko kiehtova.

Siis ennen viime lauantaita. Eihän se toki ollut ensimmäinen kerta, kun satuimme samoihin juhliin, mutta kuitenkin tunnelma oli erilainen. Pitkin iltaa juttelimme ohimennen yhdessä sitä sun tätä ja naureskelimme toistemme jutuille. Jo se oli oikeastaan suuri muutos meidän välisessämme kanssakäymisessä, sillä ennen tätä iltaa, emme juuri olleet olleet kovin paljoa tekemisissä toistemme kanssa.

Mutta sinä iltana ajauduimmekin sitten vielä hieman läheisempään kanssakäymiseen.

Oli kihelmöivän jännittävää istua tämän komistuksen kainalossa sohvalla puhumatta mitään ja tuijottaa telkkariruutua, jossa oli käynnissä ankara Guitar Hero -taisto. Niinhän siinä sitten kävikin, että sain unikaverin yöksi ja jotain muutakin muistelemisen arvoista. Oli hämmentävää tuntea sen teini-ikäni listojen yläpäässä keikkuneen pojan miehistyneet kädet omalla vartalolla ja kaunis, tasainen vatsa vasten itseäni.

Niin odottamaton kuin välillemme kehkeytynyt tilanne olikin, se tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Lähtösuukko sueraavana aamuna jäi polttelemaan huulille. Ikävä kyllä tunnelma jäi mökille meidän lähdettyämme.

Useimmiten paluu todellisuuteen ei ole mukava. Nyt todellisuus oli se, ettei minun ja Herra sopusuhtaisen välille koskaan kehittyisi mitään kummempaa. Ja se sattui odottamattoman paljon. Kaikki katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, eikä se tällä kertaa tuntunut hyvältä.

Oli kai vihdoin minunkin aika saada opetus. Olen yleensä tottunut olemaan se, joka yhden yhteisen illan jälkeen torjuu toisen, vaan nyt sainkin nenilleni. Nyt, kun olisin itse halunnut jotain vielä seuraavana ja sitä seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä, ei jatko ollutkaan minusta kiinni. Nyt tiedän, miten hämmentävää on, kun tunteet eivät katoakaan illan myötä molemmilta osapuolilta. Joskus on liian vaikea asettua toisen asemaan ennen kuin on kokenut itse saman.

Usein humalainen mieleni ei ole kovin taitava ajattelemaan jälkiseuraamuksia. Sillä hetkellä, kun antautuu hetken vietäväksi ei tunnu kovinkaan merkittävältä miettiä, mitä mieltä asiasta mahtaa huomenna olla, ja juuri se kyseinen hetki on kaikkein tärkein. Joskus kuitenkin pieni lipsuminen kontrollista, yksi pieni suudelma tai useampi kosketus, voi olla kohtalokasta tulevien aikojen kannalta. En voi tietää, ovatko torjumani miehet ottaneet hylkäämistä niinkään rankasti kuin itse sen Herra sopusuhtaisen kanssa otin, mutta joka tapauksessa tilanne on saanut omatuntoni heräämään. Varmasti joidenkin tapauksessa tiesin, etten tosiaankaan halua mitään heidän kanssaan tulevaisuudessakaan, ja silti annoin heidän ymmärtää aivan liikaa. Sillä se, etten itse haluaisi mitään kummempaa kyseisen illan jälkeen ei ikävä kyllä aina tarkoita sitä, ettei toinenkaan osapuoli haluaisi. Ja se tekee yhden illan jutuista hankalia.

Seksuaalisessa kanssakäymisessä, oli se sitten pienimuotoista ja viatonta pussailua tai jotain suurempaa, asetetaan aina tunteet alttiiksi. Ja kun tunteet ovat pelissä, on haavoittuminenkin paljon helpompaa ja aina yhtenä riskinä. Vaikka sadalla aiemmalla kerralla se haavoittunut on ollut vain joku, jolla ei ole merkitystä sinulle, seuraavalla kerralla se voit aina olla sinä itse. Ja sen yritän nyt muistaa.

Illan kuningatar

Tiedättekö tunteen, kun kaikki illan aikana tuntuu menevän täysin putkeen ja kuka tahansa paikan miehistä voisi olla hetken vain sinun, jos vain haluaisit?

Niin, usein sitä vain sävyttää sana paitsi. Kuka vaan paitsi se yksi, jonka haluaisit. Vierelläsi penkillä on tunkua ja jalkapallojoukkueen sinä iltana muutenkin voitokkaat pojat kokeilevat kaikki vuorollaan, josko vielä kerran onnistaisi. Kuitenkin juuri Se poika, jonka mieluiten haluaisit viereesi istumaan viilettää tanssilattialla aivan muiden ihmisten kanssa tai lähtee baaritiskille juuri kun olet päättänyt yrittää rohkaista mielesi tämän suhteen.

Syy siihen, miksi naiset aina ihastuvat siihen tavoittamattomaan lienee mysteeri. Voi toki ajatella, että naiset ihastuvat siihen komeimpaan ja kiinnostavimpaan kolliin joka sitten juuri näiden ominaisuuksiensa ansiosta sattuu olemaan muidenkin mielessä vähemmän komeita ja kiinnostavia enemmän ja tämä tekee hänestä hankalan tai jopa saavuttamattoman saaliin. Kenties saavuttamaton ihastus onkin turvallinen ja tämä ajaa meidät ihastumaan juuri häneen. Kun alitajuisesti tietää, ettei tämän kohteen kanssa tule mitään vakavaa koskaan saamaan, tavoittelee juuri häntä, ettei erehdyksissäänkään ajautuisi vakavaan suhteeseen. Sitä voisi verrata varhaismurrosikäisten idolirakkauksiin, joissa ihastumisen tunteisiin on turvallista tutustua saavuttamattoman kohteen kanssa. Näin ollen on myös helppo valita ihastuksenkohteekseensa se kaikkein suosituin poika, että saa turvallisesti viihtyä sinkkuna.

En itsekään oikeastaan tiedä, mitä tekisin, jos sattuisinkin saamaan juuri sen tavoittelemattoman pojan, Herra ei-mitään-vakavaan nimittäin. Voi olla, että kiinnostus lopahtaisi saman tien samansuuntaisesti kuin on käynyt monien muiden miesten kanssa. Kuitenkin olen miettinyt tätä herrasmiestä enemmän tai vähemmän jo niin pitkän aikaa, että en varmastikaan voisi päästää häntä menemään, jos sieltä suunnalta tulisi vihreää valoa. Todennäköisesti olisin aluksi onneni kukkuloilla. Vaan mitäs sen jälkeen? Aloittaisinko seurustelusuhteen, vai loppuisiko ihastukseni siihen? Tällaisista pitkäaikaisemmista ihastuksen kohteista ja heidän tavoittamisestaan tällä tytöllä ei ole kauheasti kokemusta. Toki Herra ristiriitasenkin kanssa oli jotain tämän suuntaisia kokemuksia, vaan hänen kanssaanhan suhdekin epäonnistui. Lisäksi olin jonkinlaisen alemmuuskompleksin vallassa melko pitkään, sillä olihan se käsittämätöntä, että en voinut uskoa, että olin hänen mielestään yhtä ihana kuin hän minun.

Kuitenkin, saavuttamattoman tavoittelu on turhauttavaa. Usein käy niin, että jos tuloksia ei saada, tavoittelu koetaan mielettömäksi ja lopetetaan. Mikä sitten joissain tapauksissa saa meidät yrittämään kahta kovemmin epäonnistumisen kokemuksen jälkeen? Tällainen toimintahan on täysin järjenvastaista, eikä millään tavalla yksilön kannalta mielekästä toimintaa. Joskus vain ihmisen usko omaan onnistumiseensa on niin sokea, ettei epäonnistumisia oteta kuuleviin korviinkaan. Tai sitten pieniä merkkejä ylitulkitaan samalla kun omaa halua ja tavoitteen saavuttamista vastustavat merkit jätetään huomiotta. Kenties tämä on ihmisen suojamekanismi, jonka avulla voidaan ajatella, ettei vika ole itsessä, vaan toisessa tai jossain täysin itseen liittymättömässä muuttujassa. Itsensä arvokkaaksi ja elämänsä mielekkääksi kokeminen onkin tärkeää.

Ja silti, vaikka monet asiat osoittautuvat pettymykseksi kun ne on kokenut (nimetäänkö nyt vaikka eka kerta ja Sweeney Todd), halutaan uskoa, että juuri se asia, joka ei ole saatavilla olisi sen arvoinen, että sitä kannattaa tavoitella. Siis vaikka vastaavan ilmiön olisi huomannut monta kertaa aiemminkin pettymystensä kautta. Mitä mielekkyyteen tulee, sitä ei ainakaan löydy. Pään täyttää yksi ainoa ajtus, eikä muita potentiaalisia mahdollisuuksia huomioida. On tietysti hienoa, että ohitse kulkeva mies huikkaa tanssilattialla korvaan ”illan kunigatar!”, mutta mitä mieltä siinä on, vaikka olisitkin illan kunigatar kaikille muille, paitsi sille yhdelle? Kyllä minäkin pian luovutan. Aivan varmasti.

Sinnikkyydestä ei palkita

Montako kertaa on asia sanottava, että sanoma menee läpi?

Nimenomainen kysymys on taas ajankohtainen Herra wannabepelurin kanssa. Vastaus lienee, että niin monta kertaa, kunnes siihen ääneen esittämättömään kysymykseen tulee haluttu vastaus?

Taas muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen tapaus ottaa yhteyttä, ja kun erehtyy kertomaan perjantai-illan suunnitelmansa, voi olla varma kenet tulee nimeämästään paikasta kyseisenä iltana tapaamaan. No näinhän se meni tälläkin kertaa, vaan en voi olla miettimättä, että mikä sai minut kertomaan määränpääni vaikka uumoilinkin jo valmiiksi hänen saapuvan paikalle. Kenties kaipasinkin häntä sinne, kohottamaan itsetuntoani. Onhan ihanaa olla ihailtu ja miesten ympäröimä, vai?

Vaikka normaalisti koulussa ja muualla viihdynkin enimmäkseen tyttöporukassa, enkä oikein löydä yhteisiä puheenaiheita miesseurassa, pienoisessa sievässä ei miesten keskellä istuessa kuitenkaan ole vaivaantumisesta jälkeäkään. Kenties se liittyy siihen, että vaikkei tietoisesti olisikaan haku päällä, humalassa kuitenkin estot vapautuvat, ja uroksia alkaakin kaivata ympärilleen. Joko itsetunnon kohotukseksi tai potentiaaliseksi partneriksi. Tuntuu kieltämättä hyvältä tulla pyydetyksi istumaan samaan pöytään hyvännäköisen miekkosen toimesta tai imarrelluksi erinäisten puolituttujen toimesta.

Kenties syy siihen, että kieltäytymiseni kaikuu kuuroille korville ei olekaan se, että en sanoisi asiaa tarpeeksi monta kertaa. Kenties sanomieni asioiden totuusarvo on kyseenalainen, kun antamani signaalit viittaavat johonkin muuhun. Ja eikös kehonkielellä ollut loppujen lopuksi suurin merkitys sanoman tulkitsemisessa? Tästä esimerkkinä ironia, sen useimmiten tunnistaa kasvokkain puhuessa, vaikka sanat eivät sitä ehkä paljastakaan. Sen tekevät äänenpainot ja ilmeet. Jos siis kieltäydyn samalla naurahtaen, hiuksiani heilauttaen ja luoden kiinteän katseen keskustelukumppaniini, voinee kieltäytymisen tulkita vain näennäiseksi. Ja silloin kosiskelu jatkuu.

Ilmeisesti minä olenkin siis suurin syyllinen siihen, ettei Herra wannabepeluri osaakaan lopettaa hyvän sään aikana tavoittelemistani. Vaan kun flirttailukin on samaan aikaan julkeaa ja viatonta, niin, ettei sitä voi varsinaisesti kutsua flirttailuksi. Näin ollen, en voi pyytää häntä lopettamaankaan. Kenties vain odottelen seuraavaa kertaa, kun hän yltyy ehdottelemaan, ja annan vastaukseksi jämäkän ein.

Miessyöjän saalistusriitit

Koen olevani saalistaja, mitä kaksilahkeisiin tulee. Kohdetta pidetään silmällä hyvän aikaa, kunnes mielenkiinto joko lisääntyy, tai saalis todetaan kelvottomaksi. Kiikarissa voi yhtäaikaisesta olla useampiakin yksilöitä, se vain lisää jahdin jännittävyyttä ja epäilemättä myös onnistumisen todennäköisyyttä.

Jos jahti on pitkä, se alkaa tyypillisesti koulussa kun syystä tai toisesta tulee kiinnittäneeksi huomionsa aiemmin huomaamatta jääneeseen urokseen. Joskus aloituslaukaus saadaan illanistujaisissa tai vaikkapa baarissa, kun miestarjonnasta valitaan se sopivimmalta vaikuttava yksilö, tai vaihtoehtoisesti yksilöt. Tällöin jahdin ollessa onnistunut se päättyy samana iltana, mutta joskus kesto voi olla useita kuukausia seuraavaa kohtaamista odotellessa.

Saalista on lähestyttävä varoen, houkuteltava sitä luokse pienin liikkein, ilmein ja sanoin. Saalis pitää saada haluamaan olla saalis. Joskus saalis löytää minut, ja asetelma on saatava käännettyä pikimmiten, tai muuten minusta tulee saalis hänelle.Tilanteesta on hyvä edetä olemalla etäinen, osoittamalla, ettei hän ole mitenkään yli muiden ja että hänen on ansaittava paikkansa itse, mutta samalla antaen kuitenkin pieniä merkkejä, jotka saavat hänet tahtomaan saaliiksesi. Tämä tosiaan kuulostaa melkoiselta kliseeltä, mutta sen toimivuutta ei voi kieltää.

Harmi vain, että vaikka tyyppi vaikuttaisi kiinnostavalta ja muutenkin mainiolta treffailukumppanilta, niin hohto lakkaa saman tien kun saaliista saa otteen. Tulee tunne, että toinen onkin loppujen lopuksi ihan tavallinen mies, eikä erityisen sopiva minulle. Vaikka aiemmin olisi ollut ilahtunut miehen kutsusta tämän kotiin tai kahville kaupungille, kun jahti on päättynyt, myös kiinnostus lakkaa. Saalis on antautunut, siinä ei ole mitään salaperäistä enää. Mutta ei kai voi olettaakaan, että sopiva kumppani löytyisi ihan yks kaks yllättäen?

Vaikka koenkin viihtyväni sinkkuna, toisaalta olisi luonnollisestikin hienoa, jos olisi joku jonka kanssa jakaa arkensa ja jonka kainaloon käpertyä turvaan. Silti kaikinpuolin mukavienkin urosten osoittaessa kiinnostusta heihin kyllästyy, eikä ajatus arjesta heidän kanssaan tunnu yhtään mukavalta. Siis, kaipaa toista ihmistä elämäänsä, mutta kukaan ei silti kelpaa. Järjetöntä, eikö? Luulen, ettei sinkkuiluani vain ole jatkunut vielä tarpeeksi kauaa, enkä ole tarpeeksi halukas seurusteluun. Eiköhän sekin aika vielä koita, kun on koittaakseen.

Muilla samansuuntaisia kokemuksia? Olenko ainoa tämän "ongelman" kanssa, että kiinnostus kestää juuri niin kauan kuin toinen ei ole kiinnostunut?

Nunnan elämää

Seuraavaksi luvassa hieman päivitystä tämänhekiseen miestilanteeseeni, pyydän jo nyt anteeksi, jos mielenkiinto herpaantuu ennen kuin olen edes aloittanut.

Koska nyt on kesä, eikä ole pakko lähteä mihinkään, on todella helppoa olla lähtemättä mihinkään. Ja koska kotoa tulee poistuttua harvakseltaan, ovat myös kontaktit miehiin jääneet vähemmälle. Herra ristiriitaisen, ikuisuusongelmani, kanssa on tapailtu yhä silloin tällöin, vaikkei usein, niin säännöllisesti. Ensisijaisen tärkeätä tapaamisissamme on toki seksi, mutta näin seurustelemattomana on myös kiva saada kokea itsensä tärkeäksi ja saada hellyyttä osakseen.

Satunnaisia kohtaamisia satunnaisten mieshenkilöiden kanssa on ollut niitäkin, joskaa ei järin seksuaalisviritteisiä. Suudelmia kaupungin yössä on kieltämättä tullut vaihdeltua, mutta kun kohdalle ei ole sattunut jatkoseuraksi soveltuvaa, on muu toiminta jäänyt sikseen. Muuan Herra wannabepeluri ehdotteluineen on varmaankin siirtynyt ahdistelemaan muita tyttöjä jäätyään minun taholtani vaille sen suurempaa huomiota.

Tavallaan olen tyytyväinen siitä, etten viime aikoina ole saanut liikaa huomiota miesten taholta, vaan saanut ola lähinnä omissa oloissani. Alkuperäinen suunnitelmani tälle kesälle oli, etten vaivaa päätäni miehillä, sillä yleensä liiallisesta mietiskelystä aiheutuu vain ikävää oloa ja fiiliksen katoamista. Melkein harmillisen hyvin olen tässä onnistunut. Kuitenkin tämä voi vielä iskeä takaisinkin. Nyt jonkin mittaisen miehettömyyskauden jälkeen on mahdollista, että otankin sitten kaiken kunnolla takaisin ja ryhdyn kunnon vampiksi. Vaikkei tämäkään ehkä hirveän realistinen ajatus ole, niin todennäköisempi kuitenkin kuin se, että nunnailu jatkuisi keski-iän kriisiin saakka.



Vaan no, kai se on myönnettävä, että yksi hairahdus on jo tapahtunut. Herra ei-mitään-vakavaa on tosiaan, kuten jo ohimennen mainitsinkin täällä, tunkeutunut mieleen useasti tämän loman aikana. Jokin yllättävä tekijä ajoi minut sanomaan asiasta myös herralle itselleen ohimennen, mutta koska vihreää valoa ei varsinaisesti tullut, koko ihastus sitten lyyhistyi alkuunsa. Eikä haittaa ollenkaan. Menneen talven lumia on toistaiseksi siis Herra ei-mitään-vakavaakin.

Vaikka miesrintamallani kukoistavatkin tällä hetkellä vain rikkaruohot, jos nekään, niin näköpiirissä lienee jo pieniä elpymisen merkkejä, jos en täysin väärin ole tulkinnut.

kuva